Tämäkin on juuri näitä ikuisia toistuvia teemoja. Nähdä unta taloista, vierrailla taloissa, muuttaa taloihin, valita huoneitaan jne. Tutkia talojen ominaisuuksia, seiniä, ikkunoita, kerroksia, ullakoita ja kellareita.

Tällä kertaa olimme mieheni kanssa matkalla Lontoossa. Vierailimme oikein isossa jonkun vakuutusyhtiön yli 10-kerroksisessa toimitalossa. Jotenkin tiesin, että siellä on paljon taidetta seinillä, ja halusin mielenkiinnosta nähdä, kuinka kokelmat oli valittu ja kuinka esilleasetettu.

Saimme tietää, että yrityksen kulttuuriasioista vastasi nainen, jonka sijainti paikka oli jossain 12-13 kerroksessa. Menimme hissillä sinne. Ihmettelin talon tunnelmaa; vanhentunut, järjestykseltään epätarkoituksenmukainen, näkymät sekavia, kuin muuttoa valmistelevia. Kaksi naista oli huoneessa töissä, jossa tämä kokelmista vastaava oli. Tämä, jonka halusimme tavata, oli tumma, pienehkö keski-ikäinen hyvin kalsean ja virallisen oloinen nainen.

Yritin heikolla englannillani kysellä lupaa kuljeskella talossa. Lupasin olla olematta häiriöksi, olla avaamatta suljettuja ovia.  Nainen vastasi nopeasti suomeksi, hän oli suomalaissyntyinen kapellimestari- säveltäjä. Tämä vakuutusyhtiö oli eräs monista töistä hänelle. Nopeasti, innottomasti, tehokkaasti hän hieman esitteli teoksia omasta kerroksestaan. Kysyin, mikä hänelle itselleen oli tärkein kokoelmissa. Hän näytti lattialla olevaa vanhaa 60-70-luvun kookasta mngnetofoonia. Siinä oli venyneellä kasetilla suomenkielinen nauha. Se oli huumoristinen puhemonologi. Kuuntelin ja ihmettelin mielessäni kovin, miten se saattoi kolahtaa ko naiseen. Mikä ihmeeen näkökulma siinä saattoi olla - en ymmärtänyt.

Itseasiassa en kovin paljon edes pitänyt tauluista. Tai jokunen oli minulle läheisempi toinen kaukaisempi, mutta esilleasettelun sattumanvaraisuus ja kuvien vuoropuhelu toistensa kanssa oli kovasti  ristiriitaista. Yritin ymmärtää näiden ristiriitojen antamaa sanomaa, mutta asia ei auennut minulle.

Yritin ajatella, että minkätahansa taiteen tukeminen ja esillepano on arvostettavaa. Mutta itseasiassa työt samassa tilassa, liian erilaisina, ahtaasti laitettuna tuhosivat toisiaan.

Mutta eniten minua kuitenkin häiritsi nainen. Kuinka kukaan koskaan voi olla niin etäinen, niin käsittömän viileä, täysin ilman johdantolauseita pudotella asioitaan. Mieheni ei puuttunut keskusteluun millään tavalla. Oli koko ajan taustalla, ei kommentoinut hyvässä eikä pahassa.

Tunnelmasta jäi kovasti kummasteleva sävy. Ei painajaismainen, selvisin englannillani, hissi ei karannut katon läpi, ei mitään ylipääsemättömiä vaikeuksia, mutta kaikki oli kuitenkin omituista, liian hiljaista, pysähtynyttä, kuin verhontakana. Kontaktia kaipasi, raikasta tuulta, järjestäjää ja itseasiassa koko yrityksenkin toimenkuvan kirkastajaa. En halunnut olla muutoksen tuoja, mutta kuin koko ajan odotin jonkin yksityiskohdan takaa tulevan ahaa-elämyksen tuloa.