Olimme matkalla helikopterilla, tai pinellä lentokoneella saaressa sijaitsevaan mökkiin. Oli kevät talvi. Jäät alkoivat juuri sulaa. Matkalla oli mieheni ja lapsiani, miehen siskon poika. Jään yli lenteässämme näin hevosen rekineen jäällä. Pelkäsin sen puolesta heikkoja jäitä ja pian jää pettikin sen alla. Mies kyydissä ei oikein hyvin osannut uida. Ennen kuin ehdin reagoida miehen siskon poika sanoi, että nyt on käännyttävä auttamaan. En ymmärtänyt, kuinka voisimme heikolle jäälle laskeutua ja olin nolona, kun en itse uskaltanut avuksi. Mutta pian näimmekin rannasta jonkun uivan avuksi, päästeli hevosen valjaista ja auttavan kuskiakin. Tunsin, että vesi ei onneksi ollut kamalan kylmää. Pohjassa oli kuin dyyni, hevonen ja ihmiset pystyivät levähtämään ennen rantaan uimista. Olin samanaikaisesti sekä katselija että tunsin jäisen veden, tunsin, että hevonen ei ollut epätoivoinen, tunsin kuskin tunteen pelastumisesta. Tunsin myös pelastajan vahvuuden ja ripeyden ja voiman. Ja sen että itse en olisi noin voimakas. Tunne oli vain toteava, mitään kateutta tai kilpailumieltä ei ollut. Jään, veden, ilman värit olivat kirkkaita, selkeitä, kauniita. Valo oli juuri sellainen kuin keväällä onkin. Kontrastit vahvoja, valo sinertävää, jää puhdasta. Jatkoimme matkaan saareen. Poistuimme laivasta ruuhkassa ja menimme mökkiin. Siellä huomasin, että oli hukannut käsilaukkuni. Mieheni motkotti, että aina minun tavaroitani pitää etsiä ja aina hukkaan kallisarvoiset tavarat. Kyseli, milloin laukku oli vielä ollut matkassa. Enkä tietenkään muistanut - olin ollut liian keskittynyt jäällä tapahtuvaan seikkailuun. No palasin takaisin lentokoneelle ja siinähän laukku kökötti tarttuneena mutkassa kaiteen päälle. Olin iloinen, että se löytyi. Itseasiassa tiesin sen löytäväni, niin kuin aina tiedän hukatuista tavaroista mielessäni, silloin kun ne löytyvät. Lapsiltakin varastetuista pöyristä, potkukelkoista, autostakin tiedän aina, milloin se kyllä löytyy ja mikä on loppullisesti hukattu. Minun piti ruveta tutkimaan, onko rahat ja kortit tallella, mutta olin tietävinäni, ettei kukaan ollut laukkua edes huomannut. Unen sävy oli omien toimien epäonnisuus ja tämä oma huolimattomuus ja kykenemättömyys pitää asioistaan huolta. Mutta toisaalta myös asioiden korjaaminen oli onnistunutta. Kuitenkin hieman ikävä olo unesta jäi kaikesta huolimatta. Noin häitäisenä unen tukitsijana ajattelisin, että alkavan työviikon ahdistus painoi päälle, mutta muutakin unessa oli...

Tämäkin on juuri näitä ikuisia toistuvia teemoja. Nähdä unta taloista, vierrailla taloissa, muuttaa taloihin, valita huoneitaan jne. Tutkia talojen ominaisuuksia, seiniä, ikkunoita, kerroksia, ullakoita ja kellareita.

Tällä kertaa olimme mieheni kanssa matkalla Lontoossa. Vierailimme oikein isossa jonkun vakuutusyhtiön yli 10-kerroksisessa toimitalossa. Jotenkin tiesin, että siellä on paljon taidetta seinillä, ja halusin mielenkiinnosta nähdä, kuinka kokelmat oli valittu ja kuinka esilleasetettu.

Saimme tietää, että yrityksen kulttuuriasioista vastasi nainen, jonka sijainti paikka oli jossain 12-13 kerroksessa. Menimme hissillä sinne. Ihmettelin talon tunnelmaa; vanhentunut, järjestykseltään epätarkoituksenmukainen, näkymät sekavia, kuin muuttoa valmistelevia. Kaksi naista oli huoneessa töissä, jossa tämä kokelmista vastaava oli. Tämä, jonka halusimme tavata, oli tumma, pienehkö keski-ikäinen hyvin kalsean ja virallisen oloinen nainen.

Yritin heikolla englannillani kysellä lupaa kuljeskella talossa. Lupasin olla olematta häiriöksi, olla avaamatta suljettuja ovia.  Nainen vastasi nopeasti suomeksi, hän oli suomalaissyntyinen kapellimestari- säveltäjä. Tämä vakuutusyhtiö oli eräs monista töistä hänelle. Nopeasti, innottomasti, tehokkaasti hän hieman esitteli teoksia omasta kerroksestaan. Kysyin, mikä hänelle itselleen oli tärkein kokoelmissa. Hän näytti lattialla olevaa vanhaa 60-70-luvun kookasta mngnetofoonia. Siinä oli venyneellä kasetilla suomenkielinen nauha. Se oli huumoristinen puhemonologi. Kuuntelin ja ihmettelin mielessäni kovin, miten se saattoi kolahtaa ko naiseen. Mikä ihmeeen näkökulma siinä saattoi olla - en ymmärtänyt.

Itseasiassa en kovin paljon edes pitänyt tauluista. Tai jokunen oli minulle läheisempi toinen kaukaisempi, mutta esilleasettelun sattumanvaraisuus ja kuvien vuoropuhelu toistensa kanssa oli kovasti  ristiriitaista. Yritin ymmärtää näiden ristiriitojen antamaa sanomaa, mutta asia ei auennut minulle.

Yritin ajatella, että minkätahansa taiteen tukeminen ja esillepano on arvostettavaa. Mutta itseasiassa työt samassa tilassa, liian erilaisina, ahtaasti laitettuna tuhosivat toisiaan.

Mutta eniten minua kuitenkin häiritsi nainen. Kuinka kukaan koskaan voi olla niin etäinen, niin käsittömän viileä, täysin ilman johdantolauseita pudotella asioitaan. Mieheni ei puuttunut keskusteluun millään tavalla. Oli koko ajan taustalla, ei kommentoinut hyvässä eikä pahassa.

Tunnelmasta jäi kovasti kummasteleva sävy. Ei painajaismainen, selvisin englannillani, hissi ei karannut katon läpi, ei mitään ylipääsemättömiä vaikeuksia, mutta kaikki oli kuitenkin omituista, liian hiljaista, pysähtynyttä, kuin verhontakana. Kontaktia kaipasi, raikasta tuulta, järjestäjää ja itseasiassa koko yrityksenkin toimenkuvan kirkastajaa. En halunnut olla muutoksen tuoja, mutta kuin koko ajan odotin jonkin yksityiskohdan takaa tulevan ahaa-elämyksen tuloa.

 

Eräs lapsuudesta asti toistuvia uniteemoja on minulla ja varmasti sinullakin uiminen. Lapsuudessa tärkeää oli päästä luonnonveteen ja että pääsee uimaan kauas, ulapalle asti. Tällainen uni virkisti, oli odotettu ja toivottu ja hiukan sama asia kuin lentounetkin.

Tällä kertaa olin hieman samanlaisissa maisemissa kuin syntymäpaikkani oli Karjalassa, kuiva vanhoja mäntyjä harvakseltaan kasvava kangas. Siellä luikerti hiekkamaahan kaivauteena sokkeloinen uimapaikka kuin vedellä täyttyneet juoksuhaudat.

Mieheni houkutteli minut uimaan, kertoi, että vesi on lämmintä kuin kesäaikaan.  Selvästi oli kuitenkin syksyisempää, ruoho rusehtavaa, ilma viileä. Mutta vesi oli lämmintä. Minusta oli hieman hankalaa uida kapeissa kanavissa, mutta vesi oli puhdasta ja tuntui "kuivan maan hyvältä vedeltä.

Sitten uimaan tuli myös kuopukseni. Hän oli unessa reilusti 10-vuotias. Seurasin hieman huolestuneena hänen uimistaan, halusin varmistella, että osaa uida. Ja huomasin, että kyllä pärjää vedessä.

Vastaan ui kaksi nuorta miestä. Ottivat lapseni käsiensä väliin kuin kultatuoliin. Mietin hiukan epäluuloisesti, onkohan nuorukaisiin luottamista, mutta näin, ettei ollut mitään hätää. Tyttö jatkoi uimistaan nuorukaisten seurassa mutkan taakse.

Uni ei ollut tyypillinen virkistysuni, vaan unen tunnelma oli lievästi huolestunut. Toisaalta vastaisena elementtinä oli vanha paksurunkoinen, mänty. Se levitti kuivaa raikasta tuoksuaan, suojasi isolla oksistollaan uimareita, antoi ihmeellisen tuttuuden ja suojan tunteen.  

 

Viime yönä oli kaksijakoinen uni, hyvä uni ja sille jatkona ahdistusta ja pelkoa. Niinhän usein unilla on tapana ja elämällä myös. Ihanan ja innostuksen ja tympäännyksen ja ahdistuksen vuoropuhelua.

Olin pienellä joukolla 5-6 ihmistä menossa jokinlaiseen läksiäisjuhlaan.Ihmiset olivat tuntemattomia, hieman varjomaisia, hiljaisia, vetäytyviä. Yksi ainoastaan puhui enemmän, mutta hänkin jättäytyi jälkeeni. Juhla oli pienellä mäellä ison kartanon pihalla suurten puiden varjossa. Päärakennus oli komea, kaksikerroksinen, levät portaat johtivat sisäänkäyntiterassille. Valtavat puut pihassa olivat saarneja, tammija. Lehvästöt lähes täyttivät pilvisen taivaan. Nurmikot oli ajettu, siellä täällä valkoisia puisia puistonpenkkejä kuin kutsuen puistikkoon istuskelemaan.

Kartanon portailla oli laatikossa jokaiselle läksiäislahja. Minä otin omani viimeisenä. Se oli kynän paksuinen, ruskeaan paperiin kääritty, hamppunarun säikeellä hätäisesti kiinni sitaistu.

Paketista putkahti vaatimaton harmahtavan valkea sulkakynä. Pyörittelin sitä kädessäni, tiesin, että voisin maalata sen pintaan valkeita kuvioita. Ja oitis, kun tämän keksin, sulka heräsi henkiin. Se alkoi hohtaa valkoisena ja näin sulan valmiiksi koristeltuna. Kokeilin sulkaa ranteeseeni, se taipui hienosti rannerenkaaksi,. Kiinnityskin oli ihmeellisesti valmiina. Rengas kädessäni oli kuin ilo, täytti mielen riemulla, säteili energiaa koko kehoon.

 Olin kovin ihmeessäni, miksi minulle juuri sattui moinen lahja, vaikka en sitä ollut valinnut. Enkä tiennyt, ketkä juhlan olivat järjästäneet ja ketkä kartanossa asuivat. Tunsin itseni hämmentyneeksi niin hienosta lahjasta, en tiennyt edes ketä kiittää!

Palailimme kartanosta pois kävelytietä. Ohitsemme vilahteli autoja, jotkut liiankin läheltä. Olin pahastunut kävelytien autoliikenteestä. Äkkiä vanha hyvin kunnostettu 50-luvun auto meni minun vierestä niin läheltä, että pelästyin. Se pysähtyi keskelle mäen juuressa olevaa risteystä. Olin närkästynyt muuta liikennettä huomioimattomasta ajotavasta. Pelkäsin muun liikenteen puolesta. Sitten tiesin, että auto odotti pahanenteisesti minua. Risteyksen jälkeen oli ison tien alikulkutunneli ja arvelin auton  yrittävän ajaa päälleni tunnelissa. Toiset juhlissa olleet varoittelivat minua, mutta jatkoin matkaani varoituksista huolimatta.

Niinhän tietysti kävikin. Tunnelissa auton ääni kohosi, tila oli ahdas, ei ajoneuvoille tarkoitettu. Mutta ryhdyin tutkimaan pelkoani. Tutkistelin auton kuskia, etsin motiivia moiseen käytökseen. Kuski näytti laihalta, värittömältä, ilmeettömältä keski-ikäiseltä mieheltä. Silmät olivat haalistuneet siniset, tukka harva, näytti kuin mies ei edes osaisi hymyillä. Autokin oli katostaa vaaleanruskean ja harmaanvalkoisen värinen.

Yhtäkkiä tiesin, että auto ei ollut auto vaan jokin negatiivinen, paha energiakenttä. Sanoin yhdelle mukana olleelle, että vedetään auto kappaleiksi. Hän toisesta päästä ja minä toisesta. Kun autoon tarttui, se oli omituista tahmean sitkeää massaa. Se tarttui käsiin ja vaatteisiin, venyi loputtomiin, mutta ei katkennut. Minua auttanut ihminen oli minua heikompi, kiskoin auton ja koko ihmisen perässäni tunnelin jälkeistä ylämäkeä ylös. Enkä saanut negatiivista massaa hajalle.

Olin kuitenkin iloinen siitä, että olin tunnistanut pelon,. Tiesin muuttaneeni unen kulkua, en ollut pelkäävä takaajon uhri, vaan kohtasin vainoojan. Toisaalta myös säälin omituista energiakenttää, mutta en suostunut sen uhriksi.

Tämä unihan kuuluu takaa-ajounien luokkaan. Luulenpa, ettei löydy yhtään ihmistä, jolla ei jossain elämän vaiheessa näitä unia esiintyisi. Hauskaa on se, että unen kulkuun voi puuttua, löytää tapoja pelon käsittelemiseen. Liekö se unen sanoma itseasiassa. Toki ihmeellisellä lahjallakin oli oma sanottavansa ja myös sillä oman voimansa vahvalla tunteella. 

 

 

Minut oli unessa määrätty lakkautettujen kyläkoulujen saattohoitajaksi. Tehtävänä minulle oli muuttaa kaikki kalusteet johonkin käytettävään muotoon. Ensimmäinen tuote oli pulpettien kansien käyttäminen wc-pönttöjen kansina. Niitä oli määrätty muutettavaksi mahdollisimman vähän. En saanut niitä paljoa edes muotoilla, puhdistin kannet niin, että monien vuosikymmenien merkinnät jäivät kirkkaasti näkyviin. Kynien pitolaudasta rakentelin tason säiliön päälle ja lopputuloksiin olin tyytyväisehkö.

Koulu, jossa töitä tein, oli hyvin valoisa, työkalut paremmat kuin koskaan olin saanut käyttää. Olin tyytyväinen siihen, että sain siirtää "pulpetin elämää" ihmisten koteihin, mutta olisin halunnut hieman vapaammat kädet toteutukseen. Ja kuinka ollakaan eräs vessa oli juuri sellainen. Siellä oli vanhanaikainen katonrajassa oleva säiliö, harvarakenteinen, kaunis ketju ja valkoinen posliininen vetosoikula. Sinne tein jotenkin hapertuneesta pulpetinkannesta reikäiseksi poraamalla ketjuun enkelinsiivet. Tai minä pidin niitä enkelinsiipinä, ehkä moni muu vain epämääräisenä lahonneena levynkappaleena. Kun valo kävi "siipien" läpi seinään, enkeli näytti lentävän. Posliinin kylmä sileys, ketjun ruosteinen karheus ja rapatussa seinässä leikkivä valo oli minusta kaunis kokonaisuus, koin onnistumista.

Hassua, etten tavannut yhdenkään kodin asukkaita, mihin uuden kannen asensin. En tiennyt, pitikö he töistä vai ei. En edes enkelivessan asukasta.

Minulla oli työtoveri. Itseäni nuorempi, vaalea nainen. Asuimme samassa huoneessa. Hän oli rakentunut huoneen ainoan ikkunan eteen sänky-työpöytä systeemin. Sänky korkealla ja pöytä matalalla. Verhoja ei huoneeseen siis voinut laittaa. Olin iloinen hänen puolestaan, että voi olla ulkonäkymässä sekä työssä että nukkuessa, vaikkakin olisin itsekin kaivannut hiukan lisää valoa.

Työtoverini vastasi kerran kännykkääni, sanoi vain tuli. Soittaja pelästyi ja sulki puhelimen. Silloin tiesin, että hän on todella tuli ja minä olin maa. Tunsin ja näin jaloistani jatkuvat suuret ja tukevat pääjuuret ja tunsin elämän virtaavan maasta minuun. Mutta tiesin myös, etten koskaan voinut vertaisena ja samalla tasolla puhua Tulelle. Hän oli minua korkeammalla, joten korkealla nukkuminenkin kuului hänelle. Emme keskustelleet, enkä nähnyt häntä työssä muutenkaan.

Koulukin oli jotenkin elävä olento ja siksi osittain jouduin tähän "saattohoitajan" työhön. Koulun mennyt elämä ei kulkenut kuvasarjoina silmissä, vaan kuin olisi fyysisesti tuntenut menneen virkeän elämän. Elämä kulki iholla, välillä nostatti karvat pystyyn, välillä ilonkuplina, välillä siniharmaina tummina pilvinä rakennuksen sisällä ja välillä auringon kajona pilvien takaa. Vaikka aistin rakennuksen "elämän", olin kuitenkin itse surematon, erillinen itseni, omaa tehtävääni, kalustuksen henkiinsaattamista suorittamassa.

Tein työtä yötä päivää. Tiesin, että kyläkouluja oli paljon lakkautettu ja työtä piisasi. Olin vasta alussa tällä uralla.

En osaa sanoa mitään elämän sektoria, mihin tällainen uni liittyy. Pidän kyllä vanhoista esineistä, vanhoista paikoista, mutta pitkä, johdonmukainen ja näytelmällinen tämä uni oli.