Viime yönä oli kaksijakoinen uni, hyvä uni ja sille jatkona ahdistusta ja pelkoa. Niinhän usein unilla on tapana ja elämällä myös. Ihanan ja innostuksen ja tympäännyksen ja ahdistuksen vuoropuhelua.

Olin pienellä joukolla 5-6 ihmistä menossa jokinlaiseen läksiäisjuhlaan.Ihmiset olivat tuntemattomia, hieman varjomaisia, hiljaisia, vetäytyviä. Yksi ainoastaan puhui enemmän, mutta hänkin jättäytyi jälkeeni. Juhla oli pienellä mäellä ison kartanon pihalla suurten puiden varjossa. Päärakennus oli komea, kaksikerroksinen, levät portaat johtivat sisäänkäyntiterassille. Valtavat puut pihassa olivat saarneja, tammija. Lehvästöt lähes täyttivät pilvisen taivaan. Nurmikot oli ajettu, siellä täällä valkoisia puisia puistonpenkkejä kuin kutsuen puistikkoon istuskelemaan.

Kartanon portailla oli laatikossa jokaiselle läksiäislahja. Minä otin omani viimeisenä. Se oli kynän paksuinen, ruskeaan paperiin kääritty, hamppunarun säikeellä hätäisesti kiinni sitaistu.

Paketista putkahti vaatimaton harmahtavan valkea sulkakynä. Pyörittelin sitä kädessäni, tiesin, että voisin maalata sen pintaan valkeita kuvioita. Ja oitis, kun tämän keksin, sulka heräsi henkiin. Se alkoi hohtaa valkoisena ja näin sulan valmiiksi koristeltuna. Kokeilin sulkaa ranteeseeni, se taipui hienosti rannerenkaaksi,. Kiinnityskin oli ihmeellisesti valmiina. Rengas kädessäni oli kuin ilo, täytti mielen riemulla, säteili energiaa koko kehoon.

 Olin kovin ihmeessäni, miksi minulle juuri sattui moinen lahja, vaikka en sitä ollut valinnut. Enkä tiennyt, ketkä juhlan olivat järjästäneet ja ketkä kartanossa asuivat. Tunsin itseni hämmentyneeksi niin hienosta lahjasta, en tiennyt edes ketä kiittää!

Palailimme kartanosta pois kävelytietä. Ohitsemme vilahteli autoja, jotkut liiankin läheltä. Olin pahastunut kävelytien autoliikenteestä. Äkkiä vanha hyvin kunnostettu 50-luvun auto meni minun vierestä niin läheltä, että pelästyin. Se pysähtyi keskelle mäen juuressa olevaa risteystä. Olin närkästynyt muuta liikennettä huomioimattomasta ajotavasta. Pelkäsin muun liikenteen puolesta. Sitten tiesin, että auto odotti pahanenteisesti minua. Risteyksen jälkeen oli ison tien alikulkutunneli ja arvelin auton  yrittävän ajaa päälleni tunnelissa. Toiset juhlissa olleet varoittelivat minua, mutta jatkoin matkaani varoituksista huolimatta.

Niinhän tietysti kävikin. Tunnelissa auton ääni kohosi, tila oli ahdas, ei ajoneuvoille tarkoitettu. Mutta ryhdyin tutkimaan pelkoani. Tutkistelin auton kuskia, etsin motiivia moiseen käytökseen. Kuski näytti laihalta, värittömältä, ilmeettömältä keski-ikäiseltä mieheltä. Silmät olivat haalistuneet siniset, tukka harva, näytti kuin mies ei edes osaisi hymyillä. Autokin oli katostaa vaaleanruskean ja harmaanvalkoisen värinen.

Yhtäkkiä tiesin, että auto ei ollut auto vaan jokin negatiivinen, paha energiakenttä. Sanoin yhdelle mukana olleelle, että vedetään auto kappaleiksi. Hän toisesta päästä ja minä toisesta. Kun autoon tarttui, se oli omituista tahmean sitkeää massaa. Se tarttui käsiin ja vaatteisiin, venyi loputtomiin, mutta ei katkennut. Minua auttanut ihminen oli minua heikompi, kiskoin auton ja koko ihmisen perässäni tunnelin jälkeistä ylämäkeä ylös. Enkä saanut negatiivista massaa hajalle.

Olin kuitenkin iloinen siitä, että olin tunnistanut pelon,. Tiesin muuttaneeni unen kulkua, en ollut pelkäävä takaajon uhri, vaan kohtasin vainoojan. Toisaalta myös säälin omituista energiakenttää, mutta en suostunut sen uhriksi.

Tämä unihan kuuluu takaa-ajounien luokkaan. Luulenpa, ettei löydy yhtään ihmistä, jolla ei jossain elämän vaiheessa näitä unia esiintyisi. Hauskaa on se, että unen kulkuun voi puuttua, löytää tapoja pelon käsittelemiseen. Liekö se unen sanoma itseasiassa. Toki ihmeellisellä lahjallakin oli oma sanottavansa ja myös sillä oman voimansa vahvalla tunteella.