Minut oli unessa määrätty lakkautettujen kyläkoulujen saattohoitajaksi. Tehtävänä minulle oli muuttaa kaikki kalusteet johonkin käytettävään muotoon. Ensimmäinen tuote oli pulpettien kansien käyttäminen wc-pönttöjen kansina. Niitä oli määrätty muutettavaksi mahdollisimman vähän. En saanut niitä paljoa edes muotoilla, puhdistin kannet niin, että monien vuosikymmenien merkinnät jäivät kirkkaasti näkyviin. Kynien pitolaudasta rakentelin tason säiliön päälle ja lopputuloksiin olin tyytyväisehkö.

Koulu, jossa töitä tein, oli hyvin valoisa, työkalut paremmat kuin koskaan olin saanut käyttää. Olin tyytyväinen siihen, että sain siirtää "pulpetin elämää" ihmisten koteihin, mutta olisin halunnut hieman vapaammat kädet toteutukseen. Ja kuinka ollakaan eräs vessa oli juuri sellainen. Siellä oli vanhanaikainen katonrajassa oleva säiliö, harvarakenteinen, kaunis ketju ja valkoinen posliininen vetosoikula. Sinne tein jotenkin hapertuneesta pulpetinkannesta reikäiseksi poraamalla ketjuun enkelinsiivet. Tai minä pidin niitä enkelinsiipinä, ehkä moni muu vain epämääräisenä lahonneena levynkappaleena. Kun valo kävi "siipien" läpi seinään, enkeli näytti lentävän. Posliinin kylmä sileys, ketjun ruosteinen karheus ja rapatussa seinässä leikkivä valo oli minusta kaunis kokonaisuus, koin onnistumista.

Hassua, etten tavannut yhdenkään kodin asukkaita, mihin uuden kannen asensin. En tiennyt, pitikö he töistä vai ei. En edes enkelivessan asukasta.

Minulla oli työtoveri. Itseäni nuorempi, vaalea nainen. Asuimme samassa huoneessa. Hän oli rakentunut huoneen ainoan ikkunan eteen sänky-työpöytä systeemin. Sänky korkealla ja pöytä matalalla. Verhoja ei huoneeseen siis voinut laittaa. Olin iloinen hänen puolestaan, että voi olla ulkonäkymässä sekä työssä että nukkuessa, vaikkakin olisin itsekin kaivannut hiukan lisää valoa.

Työtoverini vastasi kerran kännykkääni, sanoi vain tuli. Soittaja pelästyi ja sulki puhelimen. Silloin tiesin, että hän on todella tuli ja minä olin maa. Tunsin ja näin jaloistani jatkuvat suuret ja tukevat pääjuuret ja tunsin elämän virtaavan maasta minuun. Mutta tiesin myös, etten koskaan voinut vertaisena ja samalla tasolla puhua Tulelle. Hän oli minua korkeammalla, joten korkealla nukkuminenkin kuului hänelle. Emme keskustelleet, enkä nähnyt häntä työssä muutenkaan.

Koulukin oli jotenkin elävä olento ja siksi osittain jouduin tähän "saattohoitajan" työhön. Koulun mennyt elämä ei kulkenut kuvasarjoina silmissä, vaan kuin olisi fyysisesti tuntenut menneen virkeän elämän. Elämä kulki iholla, välillä nostatti karvat pystyyn, välillä ilonkuplina, välillä siniharmaina tummina pilvinä rakennuksen sisällä ja välillä auringon kajona pilvien takaa. Vaikka aistin rakennuksen "elämän", olin kuitenkin itse surematon, erillinen itseni, omaa tehtävääni, kalustuksen henkiinsaattamista suorittamassa.

Tein työtä yötä päivää. Tiesin, että kyläkouluja oli paljon lakkautettu ja työtä piisasi. Olin vasta alussa tällä uralla.

En osaa sanoa mitään elämän sektoria, mihin tällainen uni liittyy. Pidän kyllä vanhoista esineistä, vanhoista paikoista, mutta pitkä, johdonmukainen ja näytelmällinen tämä uni oli.